Syöminen huononee. Ahdistuskohtaukset tihenee. Painajaiset on joka öisiä.
Miksi ? Mä luulin että kaikki oli jo hyvin. Onneks ravintolakoulu näyttää jälkensä eikä paino tipu kun tulee vähän kaikkea syötyä pitkin päivää. Mutta aina jos pitäis syödä ihan ateria niin ei. Ei vaan onnistu.
Nään ahdistavia, painostavia unia, ihmisestä ketä en ikinä tahdo menettää. Että se lähtis, tavalla tai toisella. Millon nekin vois loppua.
Aloin vertaamaan kaikkea mitä multa löytyy, sehän voi olla kilpirauhasen vajaatoiminta. Toivon sitä jopa, kaikki vois parantua, ei ehkä hetkessä mutta parantua kuitenkin. Pitäisi vain saada itsensä verikokeisiin.
Saan neuloista paniikkikohtauksen.
Lääkäri kyllä sanoi sen terapiasessioksi muuttuneen ajan aikana että se voi olla stressiuupumusta, vaikka mulla ei suurempaa stressiä tai elämää järisyttävää olekkaan tapahtunut. Kuulemma jopa ukin kuolema on voinut sen aiheuttaa. Mistä on kuitenkin jo kohta 3 vuotta.
No, eiköhän sekin kohta saada selville
En aijo myöntää itselle että se olisi stressiuupumusta, masennusta, ahdistusta. En voi myöntää itselle että olen romahtanut, etten jaksakkaan pitää kaikkea kasassa. Ihmiset nojaavat minuun, en voi pettää alta.
Toisaalta nyt, kukaan ei enää nojaakkaan. Huomaan itse avautuvani, vain yhdelle henkilölle mutta silti, useammin ja aremmista asioista. Kukaan ei enää tarvitsekkaan mua ?
Voin keskittyä omaan purkamiseeni ? Ei. Aina se hyppää jostain kulman takaa vaanimasta, kun alan elämään tasaisemmin. Katoaa ja tulee taas, mun ajatuksilla ei ole mitään väliä. Entäs mun tunteet ?
Onneks mulla on yks joka tukee aina. Kuuntelee aina.Välillä ihan ihmettelee miten sekin jaksaa aina kuunnella. Jaksaa mun kaikkia ongelmia, en osaa mitään ihmissuhdeasioita, arastelen kaikkea.
Miten se jaksaa mua ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti